sv-Työtuomioistuin Korkeimman oikeuden tontilla

30.04.2019

Työtuomioistuin antoi helmikuun 2019 lopulla monellakin tapaa hyvin poikkeuksellisen ratkaisun TT:2019:30 koskien työaikasaatavan vanhentumisaikaa. Työtuomioistuimen ratkaisun seurauksena järjestäytyneet työntekijät asetettiin huomattavasti parempaan asemaan järjestäytymättömiin nähden. Ratkaisussa työtuomioistuin tietoisesti päätyi poikkeamaan korkeimman oikeuden syksyllä 2018 antamasta ennakkoratkaisusta KKO 2018:10, jonka mukaan työehtosopimuksesta johtuviin työaikasaataviin sovellettiin työaikalain mukaista kahden vuoden vanhentumisaikaa työsopimuslaissa säädetyn viiden vuoden sijaan. 

Jotta työtuomioistuimen luomaan ongelmaan pääsee käsiksi, tulee ymmärtää muutoksenhaku-järjestelmä työsuhdesaatavien osalta. Työtuomioistuimessa käsitellään työehtosopimuksen tulkintaa koskevat riidat. Yksittäisellä työntekijällä ei ole kuitenkaan oikeutta ajaa kannetta itse omissa nimissään, vaan kanteen nostaminen edellyttää vähintään työntekijäliiton hyväksyntää. Näin ollen järjestäytymätön työntekijä ei pysty nostamaan kannetta työtuomioistuimessa ilman työntekijäliiton myötävaikutusta. Järjestäytymätön työntekijä joutunee turvautumaan yleisessä tuomioistuimessa nostettavaan kanteeseen. Kun työtuomioistuin on vahvistanut työaikasaatavan vanhentumisajaksi 5 vuotta ja korkein oikeus 2 vuotta, voidaan asia jättää yleisessä tuomioistuimessa tutkimatta kahden vuoden jälkeen vanhentuneena. Järjestäytymätön työntekijä ei siten ole lain edessä samassa asemassa järjestäytyneeseen työntekijään nähden. Tilanne on kestämätön, onhan kyseessä kuitenkin perustuslaissa turvattu vapaus järjestäytyä tai olla järjestäytymättä sekä perustuslaillinen oikeus yhdenvertaiseen kohteluun lain edessä.

Työtuomioistuimen logiikka ontuu perusteluiden osalta täysin. Pidempää kanneaikaa perusteltiin käytännössä yksin omaa sillä, että sovellettaessa työaikalain mukaista kahden vuoden kanneaikaa järjestäytyneet työntekijät olisivat huonommassa asemassa suhteessa järjestäytymättömiin johtuen siitä, että järjestäytyneen työntekijän mahdollisuus viedä asia tuomioistuimen ratkaistavaksi vaatii pääsääntöisesti erimielisyysneuvottelut työehtosopimus-osapuolten välillä. Kun erimielisyysneuvottelut vievät aikaa, olivat järjestäytyneet työntekijät työtuomioistuimen näkemyksen mukaan eriarvoisessa asemassa järjestäytymättömiin nähden, jotka pystyivät viemään asian suoraan yleisen tuomioistuimen ratkaistavaksi. 

Sinänsä työtuomioistuimen perustelu on äkkiseltään hyväksyttäissä. Jos asiaa malttaa tarkastella hetkenkin pidempään, katoaa argumentaatiolta pohja. Työtuomioistuimen omaksuma linja johtaa käytännössä siihen, että järjestäytymätön työntekijä on selvästi heikommassa asemassa järjestäytyneeseen nähden, koska järjestäytymätön työntekijä ei voi viedä riitaa työtuomio-istuimen ratkaistavaksi. Siten Työtuomioistuimen omaksuma pidempi viiden vuoden kanneaika ei ole järjestäytymättömään sovellettavissa, vaan hän joutuu tyytymään KKO:n linjan mukaiseen kahden vuoden kanneaikaan. Näin ollen työntekijät ovat selvästi eriarvoisessa asemassa ja heidän oikeutensa saada asia ratkaistuksi oikeudenmukaisessa oikeudenkäynnissä poikkeaa toisistaan huomattavalla tavalla. Työtuomioistuin perusteli ratkaisuaan muun muassa sillä, että ihmiset ovat perustuslain 6 §:n 1 mom. mukaan yhdenvertaisia lain edessä, eikä perustuslaillisen yhdistymisvapauden käyttäminen voi johtaa siihen, että yhdenvertaisuus lain edessä ei tosiasiassa toteudu. Yhdenvertaisuusargumentaatio vaikuttaa olevan kuitenkin hyvin yksipuolista tässä tapauksessa, johtaahan ratkaisu tosiasiassa huomattavasti alkuasetelmaa kestä-mättömämpään lopputulemaan, jossa yhdistymisvapauden käyttäminen tai käyttämättä jättäminen johtaa huomattavan erimittaisiin kanneaikoihin.

Tilanne on kaoottinen. Joko korkeimman oikeuden tai työtuomioistuimen tulisi viipymättä tarkistaa tulkintaansa. Voidaan myös kysyä, kuuluuko vanhentumisaikaa koskevan ratkaisun tekeminen työtuomioistuimen toimivaltaan lainkaan, kun kyse on pakottavan lainsäädännön tulkinnasta. Hyvin poikkeuksellista on myös se, että työtuomioistuin nimenomaisesti ja tietoisesti poikkeaa korkeimman oikeuden ennakkoratkaisusta. Tämän ei pitäisi olla käytännössä mahdollista muulloin kuin silloin, kun ratkaisun noudattaminen johtaisi perustuslain kanssa ristiriitaiseen ratkaisuun. Tässä tapauksessa tilanne on kuitenkin nurinkurinen siinä mielessä, että työtuomioistuimen tekemä poikkeus johtaa tosiasiassa edellä kuvatun kaltaiseen, perustuslain kannalta ongelmalliseen tilanteeseen.

Mitä tästä seuraa? Järjestäytyneille työntekijöille avautuu mahdollisuus esittää vaatimuksia jopa viiden vuoden takaisista työaikasaatavista. Työnantajien osalta ratkaisulla on vaikutusta paitsi mahdollisten lisääntyvien takautuvien vaatimusten kautta, myös työaikakirjanpidon säilyttämsien osalta. Tähän asti kirjanpitoa on säilytetty pääsääntöisesti kahden vuoden ajan työaikalain mukaisesti. Ongelmaksi saattaakin nousta näytön esittämiseen liittyvät haasteet takautuvien vaatimusten osalta, jos työaikakirjanpitoa ei ole enää saatavilla. Selvää on, että työnantajien kannattaakin säilyttää työaikakirjanpito kaiken varalta viiden vuoden ajan, kunnes oikeudentila tämän kysymyksen osalta selviää.

Pallo on nyt heitetty KKO:lle. Mielenkiinnolla jäämme odottamaan, haetaanko työtuomioistuimen antamaan ratkaisuun purkua korkeimmalta oikeudelta, vai muuttaako korkein oikeus omaa tulkintaansa myöhemmissä vaiheissa. Selvää kuitenkin on, että oikeudentilan ollessa tällä tavoin epäselvä on maaperä hedelmällinen uusille erimielisyyksille sekä vanhojenkin vaatimusten aktivoitumiselle.